Vuoteni Rajarikkossa 15-16

Nyt kun on pieni hetki kulunut, voin kirjoittaa siitä, kuinka vuoteni Rajarikossa muutti elämääni.

13323511_894760540670026_7872782808334377765_o.jpg

Laitoin jo johonkin postaukseen, kuinka hävitin itseni kansanopistovuoteni aikana sen sijaan, että olisin löytänyt itseni (kuten moni muu minulle kertoi omista kansanopistokokemuksistaan).

Sekä näyttelijänä että ihmisenä koin suurta muovaantumista, heräämistä ja hukassa olemisen taikaa.

Kiitos Janne. Et varmaan koskaan tule tätä tekstiäni lukemaan, mutta haluan tässä avoimessa kirjeessä kertoa kuinka kiitollinen olen siitä, että otit minut mukaan Teatteri Rajarikkoon. Muistan, kun pääsykokeen haastattelussa sanoin, että haluan näyttää, että minusta on tähän. Haluan näyttää itselleni, että minusta on näyttelijäksi ja että minulla on kaikki mitä siihen tarvitaan. Tarvitsen vain opetusta. Tarvitsen aikaa.

Opetit meitä kaikkia omalla tavallasi ja huomasin kuinka annoit eväitä tehdä asioita itse, sen sijaan, että odottaisi opettajan kommenttia, torua tai kehua. Pitää itse tiedostaa milloin kannattaa mennä punaiselle matolle ottaa iisii ja milloin pitää vetää mäkivetoja aivan täysillä.

Uskallan sanoa, että kaikilla meidän ryhmäläisillä oli epätoivon hetkiä. Sellaisia päiviä, kun ei vaan jaksanut. Kaikki vitutti ja jokaisen naama ärsytti. Juuri silloin jollain muulla oli tietysti maailmanvalloitusmeno päällä. Nehän vasta silloin ärsyttikin. Kehtasivatkin nauraa ja ruokkia iloista tunnelmaa, kun toisella oli huono hetki. Aiemmin pyrin kaikista tuonkaltaisista tunteista eroon ja toruin itseäni tuollaisista ajatuksista. Ne hävettivät. “Eihän tämä tunne ole oikein, pitää olla positiivinen, ei saa ottaa päähän, pidä itsesi kontrollissa” jne.

Kun joulukuu saapui ja monologiharjoitukset olivat jo vauhdissa, en enää pystynyt pitämään kaikkia tunteita sisälläni. Grothin tekniikalla (eli nopeasti selitettynä tee miltä nyt tuntuu) sain vihdoin näyttää, kuinka paljon vihaa voi ihmisen sisältä löytyä ja kuinka paljon sitä voi hävetä. “Anna sen vitutuksen vaan tulla. Voisko sua vituttaa Meeri vielä enemmän? Kokeile!” Kokeilin ja sain oikein velloa siinä tunteessa. Annoin itselleni luvan olla vihainen. Luvan tuntea mitä tunsin. Sen jälkeen aloin nauramaan. Ei ihminen jaksa olla surullinen eikä vihainen koko ajan. Senkin tunteen pitää jossain vaiheessa muuttua. Itku ja nauru ovat kuitenkin niin lähellä toisiaan.

Tämän harjoituskerran myötä aloin hitusen ymmärtämään mitä tarkoittaa olla itselleen armollinen ja opettelemaan hyväksymään myös sen ei-niin-kivan puolen itsessäni. Ja tämä oivallus liittyi jo johonkin muuhun kuin vain näyttelijäntyöhön.

25375681085_39115a591d_o

Keväällä ajatustyö jatkui.

Kuka minä olen, jos kaikki otetaan pois? Jos en ole nimeni, rotuni, tuleva ammattini, paikkakuntani, vaatteeni, ajatukseni, niin kuka sitten olen?                                               Hukkasin itseni täysin. Se oli tosi hyvä. Näihin aikoihin aloin myös siirtymään veganismiin, jolloin jouduin silpomaan muutenkin kaikki aiemmin hyväksi todetut normit ja heittämään kaiken uusiksi. Sekin oli tosi hyvä!

Odottamatonta kyllä, kaiken tämän ajatussodan lomassa sain lisävarmuutta omaan näyttelijäntyöhön. Kun tässä työssä työkaluna toimit sinä itse, jossain vaiheessa on vain hyvä avata omaa läsnäoloaan. Tarkastella mitä kaikkea siellä pään ja kehon sisällä pyörii. Eikä tarvitse tietää kaikkea, eikä ymmärtää kaikkea. Sehän tässä vaikeaa onkin. Kun pitää hyväksyä se hiton keskeneräisyys, josta Janne meille kertoi jo ensimmäisenä päivänä.

Huomasin, että minua auttoi se, kun opin tunnistamaan asioita itsessäni ja ympäristössäni yksi kohta kerrallaan ja sain maistella niitä rauhassa. Jättää hautumaan, unohtaa täysin ja sitten taas palata siihen. Näin kaiken tämän itsetutkistelun auttavan näyttelijäntyössä ja se näkyi myös kevään pääsykokeissa, vaikken opiskelupaikkaa saanutkaan. Tärkeintä oli se, että huomasin eron itsessäni.

thumb_dsc01148_1024

Lopputyömme oli koko vuoden ajatuskaari yhdessä produktiossa. Hauskinta tässä oli se, että periaatteessa tämä lopputyömme aloitettiin jo ensimmäisellä viikolla lukemalla tekstiä, jonka Janne oli kirjoittanut. Roolihahmot olivat nimetty meidän mukaan ja pelottavaa oli jo ensimmäisellä lukukerralla huomata omia piirteitään roolihahmossaan. Sitä mukaan, kun tekstiä tuli, luimme yhdessä.

Kun harjoitukset alkoivat, olin ensin aivan hukassa. Sitten taas löysin asioita, jotka hävitin ja jouduin taas aloittamaan alusta. Sama ajatuskaari toistui. On epätoivoinen, maailman surkein ja toisena päivänä itsevarma, joka hallitsee jokaisen liikkeen ja tilanteen. Lopulta kuitenkin saimme esityksen kasaan. Oli myös hieno huomata, miten roolihahmo kasvoi esitysten aikana. Nautin siitä.

Sitten tuli viimeinen esitys, jonka jälkeen itkin vuolaasti. Aloitin toisen prosessin, jonka nimi oli “mikään ei kestä ikuisesti”. Kyllä sen on aina tiedostanut, että kaikki loppuu aikanaan. Loppu tuli kuitenkin niin yllättäen. Jokin sisälläni teki niin vahvan puolustusreaktion viimeisessä esityksessä, että todellisuuteen ja omaan tietämättömyyteen heräsi jälleen. Mikään ei ole koskaan valmis ja kaikki loppuu aikanaan.

thumb_dsc01468_1024-1

Vuoteni Rajarikossa oli ihana. Opettavainen ja rikas. En voi olla kuin kiitollinen jokaisesta hetkestä. Kiitos asuntola, hiihtoladut, dubsmash, pölyinen puvusto, markkinointireissut ja Urkka. Oli kuitenkin hyvä, että se kesti vain nämä hetket eikä päivääkään enemmän.

Kiitos Juti, Jasmin, Helmi, Toni, Heikki, Tiia, Tomi, Mari, Tua, Nea, Anne-Mari, Meri, Niklas, Kati ja Jasu. 

DSC01308.jpg

kuvat: Meeri Toivonen, Anne Keränen ja Three Line Story Production 

 

 

 

 

Advertisements

comment

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s